Yhdistyneen kuningaskunnan historia

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Yhdistyneen kuningaskunnan lippu.

Yhdistyneen kuningaskunnan historia valtiona alkoi, kun Englannin ja Skotlannin kuningaskunta muodostivat poliittisen unionin 1. toukokuuta 1707, kuten 22. heinäkuuta 1706 allekirjoitetussa Englannin ja Skotlannin parlamenttien ratifioimassa Trentin unionisopimuksessa oli sovittu.[1] Unionista muodostui Ison-Britannian kuningaskunta. Ennen yhdistymistä Englanti ja Skotlanti olivat olleet itsenäisiä valtioita, mutta vuonna 1603 solmitun sopimuksen (engl. Union of the Crowns) jälkeen niitä yhdisti personaaliunioni, jolla luotiin perusta kuningaskuntien yhdistymiseen. Irlanti liittyi unionisopimukseen vuoden 1800 unionilailla, jolloin unioni sai nimekseen Ison-Britannian ja Irlannin yhdistynyt kuningaskunta. Vuonna 1922 Irlannin tasavalta itsenäistyi ja Pohjois-Irlanti jatkoi osana Yhdistynyttä kuningaskuntaa. Vuonna 1927 Yhdistynyt kuningaskunta vaihtoi viralliseksi nimekseen Ison-Britannian ja Pohjois-Irlannin yhdistynyt kuningaskunta, joka tavallisesti lyhennetään Yhdistynyt kuningaskunta tai Britannia.

Imperiumi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Iso-Britannian kuningaskunnan varhaisimpina vuosina merkittävimpiä tapahtumia olivat muun muassa Utrechtin rauha, Yrjö I:n valtaannousun myötä syntynyt personaaliunioni Hannoverin kanssa, vuonna 1717 solmittu kolmiliitto Ranskan ja Alankomaiden kanssa sekä jakobiittien nousu Skotlannissa ja häviö vuonna Cullodenissa 1746.[2][3]

Väestömäärä pysyi 1700-luvun alkuvuosikymmenet noin seitsemässä miljoonassa. Kieli- ja kirkkokuntaerot heikensivät valtakunnan yhtenäisyyttä. Wales, Irlanti ja Skotlanti kuuluivat kelttiläiseen kielialueeseen, mutta Englannissa puhuttiin englantia. Useimmat irlantilaiset kuuluivat katoliseen kirkkoon, kun taas pääsaarella enemmistö väestöstä oli protestantteja.[4] Sanomalehtien yleistyminen puolestaan yhdisti kansakuntaa. Ensimmäinen päivittäin ilmestynyt sanomalehti oli aloittanut Lontoossa vuonna 1702.[5]

Whig-puolueen Robert Walpole oli noussut Iso-Britannian kuningaskunnan vaikutusvaltaisimmaksi poliitikoksi ja pääministeriksi 1720-luvun alussa. Hän pyrki pitämään Iso-Britannian kuningaskunnan erossa Manner-Euroopassa käytävistä sodista. Sisäpolitiikassa Walpole suosi kevyttä maaveroa (engl. land tax) ja maltillista linjaa suhtautumisessa uskontoon liittyviin kysymyksiin. Bruttokansantuote kasvoi vuosien 1720-40 välisenä aikana 11,5 %. Walpole erosi pääministerin virasta vuonna 1742.[4]

Satiirinen piirros, joka kuvaa äänestystä Kentissä vuoden 1734 parlamenttivaaleissa.

Vaalikelpoisuus ja äänioikeus Iso-Britannian kuningaskunnan vuoden 1734 parlamenttivaaleissa riippui iästä, sukupuolesta ja varallisuudesta. Vain maata riittävästi omistaneet miehet saivat asettua ehdolle vaaleissa. Saadakseen äänestää miehen piti ensiksi olla täysi-ikäinen. Toiseksi hänellä piti joko olla oma asunto tai vaihtoehtoisesti joissain vaalipiireissä riitti, että hän oli rekisteröitynyt vapaaksi mieheksi. Naisilla ei ollut vaalioikeutta.[4]

Iso-Britannian kuningaskunnassa käytössä ollut juliaaninen kalenteri vaihdettiin vuonna 1752 gregoriaaniseen kalenteriin, joka oli yleisesti käytössä Manner-Euroopassa.[4]

Iso-Britannian kuningaskunta solmi tammikuussa 1756 Preussin kanssa sopimuksen, jossa ne lupasivat toisilleen estävänsä vieraiden sotavoimien hyökkäykset Saksaan.[6] Vuonna 1757 käyty Plasseyn taistelu oli alku lähes kaksi vuosisataa kestäneelle brittihallinnolle Intiassa.[7] Myöhemmin, voitto seitsenvuotisessa sodassa 1763 johti brittiläisen imperiumin maailmanvallan muodostumiseen ja laajentumiseen suurimmaksi imperiumiksi historiassa.

1760-luku oli rauhatonta aikaa johtuen huonoista satovuosista, elintarvikkeiden kohonneista hinnoista ja työttömyydestä. Valtiontaloutta koetteli velan suuri määrä, mikä pakotti hallitukset etsimään uusia tulonlähteitä siirtomaista. Vuonna 1765 parlamentti hyväksyi leimaverolain, joka aiheutti Pohjois-Amerikan siirtokunnissa protesteja ja kauppaboikotin. Laki kumottiin seuraavana vuonna.[8] Vuonna 1767 hyväksyttiin niin sanotut Townshendin lait, jotka parlamentin mielestä olivat oikeutettuja. Ne herättivät uudestaan vastarintaa Pohjois-Amerikan siirtokunnissa.[9]

Iso-Britannian kuningaskunnan väkiluku oli vuonna 1770 noin 8,3 miljoonaa.[10] Samana vuonna James Cook julisti Australian Iso-Britannian kuningaskunnan omaisuudeksi.

Pohjois-Amerikan brittiläiset siirtokunnat itsenäistyivät Yrjö III:n hallitsijakaudella vuonna 1783, jolloin Yhdysvaltain vapaussodan jälkeen solmittiin Pariisin rauha Iso-Britannian kuningaskunnan ja Yhdysvaltojen välillä.[2] Iso-Britannian kuningaskunta solmi kahdenväliset sopimukset myös Ranskan, Espanjan ja Hollannin tasavallan välillä.

Teollinen vallankumous, joka alkoi 1700-luvun lopulla, teki Iso-Britannian kuningaskunnasta maailman tärkeimmän talousmahdin.[2] Iso-Britannian kuningaskunta sai siirtomaistaan edullisesti raaka-aineita kasvavan teollisuutensa tarpeisiin.[11] Esimerkiksi Intiasta tuotiin puuvillaa, jota vaateteollisuus hyödynsi raaka-aineena.[12] Vuonna 1781 raakapuuvillaa tuotiin noin 2,5 miljoonaa kiloa. Puuvillatuotteista muodostui viennin tärkein tavararyhmä.[13] Siirtomaista tuoduilla tuotteilla oli monopoliasema Iso-Britannian kuningaskunnan markkinoilla. Siirtomaat puolestaan toimivat markkina-alueena Iso-Britannian kuningaskunnassa valmistetuille teollisuustuotteille.[14]

Kivihiilen käyttö raudan valmistuksessa kehittyi 1780-luvulla, ja raudan tuotanto kasvoi nopeasti. Kivihiili kuljetettiin proomuilla edellisten kolmenkymmenen vuoden aikana rakennetun kanavaverkon avulla käyttökohteisiin. Raudan hinta laski tuotannon lisääntyessä, mikä laski myös raudasta valmistettujen koneiden hintaa. James Wattin keksimä höyrykone mahdollisti teollisuuslaitosten sijoittamisen kaupunkeihin. Ensimmäinen höyrykäyttöinen puuvillatehdas rakennettiin vuonna 1783. Työvoima tehtaisiin saatiin kaupunkeja ympäröivän maaseudun väestöstä, joka oli joutunut ahtaalle uuden maanjaon ja aitauslakien seurauksena. Raudantuotanto ja kaivosteollisuus nousivat merkittäviksi elinkeinoiksi, ja teollisuusyhtymät alkoivat kasvaa. Uusista liikemiehistä Richard Arkwright vaurastui perustamalla kehräämöitä ja John Wilkinson käyttämällä rautaa uusiin tarkoituksiin, kuten siltoihin ja laivoihin.[13] Tehtaiden määrän kasvu ja kaupungistuminen toivat mukanaan vakavia sosiaalisia ongelmia.[15]

Ensimmäisen liittokunnan sota Napoleonia vastaan käytiin vuosina 1792-97. Armeijan ylläpito ja liittolaisten tukeminen ajoivat Iso-Britannian kuningaskunnan talouden vararikon partaalle. Bank of England keskeytti joksikin aikaa käteismaksut.[16]

Irlannissa kapinoitiin vuonna 1798.[17] Lapset olivat tehtaanomistajille halpaa työvoimaa, ja heidän työolonsa kaivoksissa ja kutomotehtaissa olivat usein kurjat. Vuonna 1802 hyväksyttiin laki, joka määräsi, ettei köyhäintalojen lapsia saanut pitää työssä kahtatoista tuntia kauempaa päivässä. Laki koski vain puuvillateollisuutta.[18] 1800-luvun alkupuolella Yhdistynyt kuningaskunta soti uudelleen Ranskaa vastaan. Kolmannen liittokunnan sota käytiin vuosina 1803–1806 ja viidennen liittokunnan sota vuonna 1809. Yhdysvaltoja vastaan käytiin vuoden 1812 sota.

Parlamentti hyväksyi vuonna 1815 lain, jolla viljalle määrättiin maanviljelijöiden tukemiseksi vähimmäishinta. Se merkitsi nälkää tuhansille työläisperheille.[18] Vuoden 1815 jälkeen Yhdistynyt kuningaskunta kaipasi tuotteilleen uusia markkinoita. Lontoon, Liverpoolin ja Manchesterin kaupunkien kauppiaat kohdistivat toimintansa Etelä-Amerikkaan, sijoittivat eteläamerikkalaisiin yhtiöihin suuria summia ja perustivat Etelä-Amerikan kaupunkeihin omia kauppahuoneitaan. Vienti Etelä-Amerikkaan alkoi kasvaa.[19]

Vuonna 1821 Yhdistyneen kuningaskunnan väkiluku oli 14,2 miljoonaa.[10]

Poliisitoimen perusti Robert Peel vuonna 1829 Lontoossa.[20] Samana vuonna lordi Wellington ajoi parlamentissa läpi katolisten vapautuksen.

Ensimmäinen höyryveturin avulla toiminut rautatielinja avattiin Stocktonin ja Darlingtonin välillä vuonna 1825. Matkan pituus oli 12,9 kilometriä ja junan nopeus 24 km/h.[21] Liverpoolin ja Manchesterin välinen kaupallinen rautatielinja avattiin vuonna 1830.[22]

Suuri parlamenttiuudistus toteutettiin vuonna 1832. Parlamentin vaalitavan uudistaminen korosti puolueiden merkitystä Yhdistyneen kuningaskunnan politiikassa.

Orjuus kiellettiin Yhdistyneessä kuningaskunnassa ja sen dominioissa vuonna 1833. Orjakauppa oli lopetettu jo vuonna 1807.[14] Konservatiivipuolue perustettiin vuonna 1834. Samana vuonna säädettiin köyhäinhoitolaki, jolla köyhäinhoito keskitettiin ja avustusjärjestelmä lakkautettiin.[23][24] Paikallishallinto uudistettiin vuonna 1835 hyväksytyllä lailla (engl. Municipal Corporations Act), joka sääteli kunnanvaltuutettujen valintaa.[25] Prinsessa Viktoriasta tuli kuningatar 20. kesäkuuta vuonna 1837.

Yhdistynyttä kuningaskuntaa esittävä ranskankielinen kartta vuodelta 1843.

Ensimmäinen järjestäytynyt työväenliike, chartismi, ja viljatulleja vastustanut liike syntyivät vuonna 1838.[24] Induksen armeija hyökkäsi Pakistanin Quettasta Afganistaniin kenraali John Keanen johdolla joulukuussa vuonna 1838. Britit joutuivat kuitenkin vetäytymään maasta vuonna 1842.

Brittiläinen laivasto-osasto valtasi Adenin kaupungin tammikuussa 1839. Vuonna 1840 solmittu Waitangin sopimus teki Uudesta-Seelannista Yhdistyneen kuningaskunnan kruununsiirtomaan.

Heinäkuussa 1841 solmittiin suurvaltojen välinen sopimus, jonka mukaan Mustamereen johtavien salmien piti olla suljettuina vierailta sotalaivoilta niin kauan kuin Osmanien valtakunta ei ollut sodassa muiden valtioiden kanssa. Sopimuksella ulkoministeri Henry Palmerston turvasi Yhdistyneen kuningaskunnan Intiaan johtaneet reitit, jotka olivat olleet uhattuina Egyptin kuvernöörin Muhammad Alin käymien sotien johdosta.[26]

Parlamentti päätti ankaran poliittisen taistelun jälkeen luopua viljatulleista, jotka olivat maahan tuodulle viljalle asetettuja pakollisia maksuja, vuonna 1846. Pääministeri Robert Peelin parlamentissa vastatuuleen ajama päätös merkitsi vapaakaupan periaatteiden hyväksymistä ja tappiota maanomistajille. Seuraavana vuonna hyväksyttiin laki, joka rajoitti työpäivän pituuden tehtaissa kymmeneen tuntiin.[27][28]

Koleraepidemia johti tarpeeseen kehittää terveydenhoitoa. Vuonna 1848 säädettiin laki, jolla perustettiin yleinen terveyslautakunta (engl. the General Board of Health). Se ohjasi yleistä terveysvalistusta ja nimitti paikalliset terveyslautakunnat.[29]

Itä-Intian kauppakomppanian armeija laajensi imperiumia Intian niemimaalla ja Kaakkois-Aasiassa 1840- ja 1850-luvuilla. Sepoy-kapinan jälkeen valtio otti Intian hallinnon vastuulleen, ja Itä-Intian kauppakomppania kansallistettiin.[30][31] Irlannissa kärsittiin perunaruton aiheuttamasta nälänhädästä vuosina 1847-52.

Prinssi Albertin suunnitteleman Lontoon maailmannäyttelyn avajaisia vietettiin toukokuun 1. päivänä vuonna 1851.[32] Vuosina 1853-56 Yhdistyneen kuningaskunnan armeija soti Krimillä Venäjää vastaan. Se muodosti Venäjän vastaisen liittouman yhdessä Osmanivaltakunnan, Ranskan ja Sardinian kanssa.

Yleisen terveyslautakunnan tehtävät siirrettiin vuonna 1858 hallitsijan neuvonantajista koostuneelle neuvostolle (Privy Council). Neuvoston lääketieteellinen osasto pystyi jatkossa vaikuttamaan lääkäreiden valintaan ja rokotuksiin tarkoitettujen varojen käyttöön sekä nimittämään terveydenhoidosta vastaavia virkamiehiä.[29][33]

Vuonna 1866 säädettiin laki (Sanitary Act), joka velvoitti paikalliset viranomaiset huolehtimaan alueensa hygieenisistä ja terveellisistä oloista. Liian ahdas asuminen kiellettiin ja viemäröinnin järjestäminen määrättiin paikallisten viranomaisten tehtäväksi.[34]

Pohjois-Amerikassa sijainneet siirtomaat Nova Scotia, New Brunswick ja Canada yhdistettiin vuonna 1867 Yhdistyneen kuningaskunnan parlamentin hyväksymällä säädöksellä yhdeksi dominioksi, jonka nimi oli Kanada.[35] Parlamentti kansallisti lennätinyhtiöt vuonna 1868. Lennätinyhtiöiden toiminnan valvonta annettiin postin (englanniksi the General Post Office) hoidettavaksi.[31]

Miesten äänioikeutta laajennettiin vuosina 1867 ja 1884 hyväksytyillä säädöksillä.[36] Vuoden 1867 vaalilaki antoi äänioikeuden niille kaupunkien työläisille, jotka omistivat asunnon tai olivat päävuokralaisia. Myös käsityöläiset ja maaseudun alemman keskiluokan jäsenet saivat äänioikeuden. Vuoden 1884 laki antoi maaseudulle samanlaisen äänioikeuden kuin kaupungeissa oli.[37]

Vuonna 1875 pääministeri Benjamin Disraeli osti kediivi Ismail paššalta Suezin kanavan hallintaan oikeuttavia osakkeita lähes 4 miljoonalla punnalla. Parlamentti antoi kaupalle hyväksymisensä jälkikäteen.[38]

Irlannin vuokraviljelijöiden etujärjestö The Irish Land League (suomeksi Irlannin maaliitto) perustettiin vuonna 1879. Charles Parnellista tuli sen johtaja. Hallituksen vastaisen liikehdinnän johdosta Habeas Corpus -akti kumottiin Irlannin osalta vuonna 1881. Seuraavana vuonna Irlannin asioista vastannut ministeri lordi Frederick Cavendish murhattiin Dublinissa.[39]

Kuningatar Viktorian hallitsijakaudella imperiumin laajentuminen saavutti huippunsa, vaikka vanhat dominiot Kanada ja Australia itsenäistyivätkin.[2] Diplomaattiset suhteet Ranskaan kärjistyivät vuonna 1898 sodan partaalle Fashodan selkkauksen takia.[40] 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa Yhdistynyt kuningaskunta lujitti valtaansa Etelä-Afrikassa valtaamalla Oranjen vapaavaltion ja Transvaalin toisessa buurisodassa. Sota päättyi 31. toukokuuta 1902 Vereeningingin sopimukseen. Etelä-Afrikan liittovaltio sai dominion aseman 1. heinäkuuta 1910.[41]

Työväenpuolue perustettiin vuonna 1900. Sen ensimmäinen edustaja parlamentin alahuoneessa oli nimeltään James Keir Hardie.[36]

Kuningatar Viktoria kuoli 22. tammikuuta 1901. Uudeksi kuninkaaksi nousi Edvard VII. Yhdistynyt kuningaskunta liittoutui Japanin kanssa 30. tammikuuta 1902 sekä Ranskan kanssa 8. huhtikuuta 1904.[42] Venäjän kanssa solmittiin 31. elokuuta 1907 sopimus, joka poisti maiden väliltä tiettyjä kiistakysymyksiä. Sopimuksen myötä muodostui Yhdistyneen kuningaskunnan, Ranskan ja Venäjän välille liitto, kun Ranska ja Venäjä olivat myös tehneet aiemmin keskenään sopimuksen.[43]

Edvard VII kuoli 7. toukokuuta 1910, jolloin valtaistuimelle nousi Yrjö V. Seuraavana vuonna säädetty Parliament Act poisti parlamentin ylähuoneelta veto-oikeuden lainsäädännössä.[44] Agadirin kriisi puhkesi heinäkuussa vuonna 1911.[45] Samana vuonna puhelinyhtiöiden toiminta kansallistettiin ja annettiin postin hoidettavaksi.[31]

Vuonna 1921 brittiläinen imperiumi käsitti väkiluvultaan noin 458 miljoonaa ihmistä, arviolta neljäsosan maailman väkiluvusta.[46]

Maailmansodat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ensimmäisessä maailmansodassa Britannia oli yksi ympärysvalloista Venäjän, Ranskan ja Yhdysvaltain rinnalla Saksaa vastaan. Sodan sytyttyä Herbert Kitchener nimitettiin maan sotaministeriksi 5. elokuuta 1914. Yleinen asevelvollisuus otettiin käyttöön 26. tammikuuta 1916. Kitchener kuoli kesäkuussa 1916, jonka jälkeen David Lloyd George nimitettiin 6. heinäkuuta sotaministeriksi.[47] Parlamenttivaalit järjestettiin joulukuun 14. päivänä vuonna 1918. Vaalien jälkeen Lloyd George muodosti muodosti liberaalien ja konservatiivien hallituksen.[48] Yhtenä voittajavaltioista Yhdistynyt kuningaskunta oli solmimassa Versailles’n rauhaa. Pääministeri Lloyd George oli yksi kolmesta vaikutusvaltaisimmasta poliitikosta rauhankonferenssissa.[49][50] Sodassa kuoli satoja tuhansia brittejä, ja valtionvelka kymmenkertaistui.[51][52] Sodan jälkeen melkein koko Saksan Itä-Afrikka, osia Togosta ja Kamerunista, Transjordania, Palestiina ja Mesopotamia siirtyivät Kansainliiton mandaattialueina Yhdistyneen kuningaskunnan hallintaan.[53][54]

Raitiovaunu Elthamissa vuonna 1920.

Irlannissa ristiriidat englantilaisten viranomaisten ja Sinn Féinin kannattajien välillä kehittyivät vuoden 1920 aikana sisällissodaksi. Heinäkuussa 1921 tehtiin aselepo ja aloitettiin neuvottelut, jotka johtivat siihen, että Irlannista Ulsterin kreivikuntaa lukuun ottamatta tuli itsehallinnollinen dominio. Uuden järjestelyn vastustajat aloittivat Éamon De Valeran johdolla sotatoimet uudelleen. Toukokuussa 1923 De Valera luopui sodasta. .footer { position: fixed; left: 0; bottom: 0; width: 100%; background-color: white; color: black; text-align: center; }